Kaivosmiehiä Kirovskin kaduilla
Seuraavana aamuna herään aikaisin ja käyn tutustumassa kaupunkiin jalkaisin. Hieman ränsistyneet uusklassista tyylisuuntaa edustavat talot ovat saaneet pakkaskuurapinnan ja piirtyvät auringon kultaamina ympäröiviä vuoria vasten. Parkkeeratun Lada Nivan takaikkunalla olevat kaivoskypärät muistuttavat kaupungin kukoistuksen ajoista.
Kirovsk perustettiin suotuisien kaivosteollisuusnäkymiensä johdosta vuonna 1929 Khibinogorsk-nimisenä. Nimi vaihdettiin nykyiseen muotoonsa 1934 Sergey Kirovin mukaan, joka oli nimitetty johtamaan geologisen tutkimusryhmän vuonna 1926 löytämien apatiittivarantojen hyödyntämistä.
Kaikki alueelle saapuneet eivät olleet vapaaehtoisia – 1920-luvulla käynnistyneen valtiojohtoisen muuttoaallon aikana paikalle tuotiin mm. talonpoikia ja vankileirien asukkaita, mutta myös ammattimiehiä sekä sopimustyöntekijöitä. Apatiitti-Kirovsk-alueen väkiluku kasvoikin valtion toimin uskomatonta vauhtia: vuonna 1930 se oli noin 10-15 000 ja kaksi vuotta myöhemmin jo noin 40 000.
Toinen muuttoaalto alueella käynnistyi 1950-luvulla, jolloin alueen kehittyvän kaivosteollisuuden tarpeisiin saapui alan ammattilaisia sekä nopean urakehityksen että korkeampien palkkojen houkuttelemina. Joillain saattoi olla myös romanttisia ajatuksia arktisten alueiden valloittamisesta. Kaivostoiminnan hiipuessa suunta on ollut laskeva ja tätä nykyä asukkaita on noin 30 000.
Sivukaduilla kuvatessani linssiini osuu lippalakkipäinen verkkaisesti kepin avulla kävelevä harmaapäinen vanha herra. Nähdessäni minut ottamassa kuvaa hän hermostuu ja tivaa minulta kovaan ääneen syytä kuvaamiseen. Yritän kertoa parhaani mukaan venäjäksi olevani Suomesta ja haluavani dokumentoida tavallista paikallista elämää.
Kuullessaan olevani Suomesta miehen silmät kirkastuvat ja hymy leviää hänen kasvoilleen. Hän kertoo minulle työskennelleensä Outokumpu Oy:n Kirovskin yksikön palveluksessa useiden vuosien ajan ja luettelee perään numeroita suomeksi. Muistellessaan menneitä hyviä aikoja mies vaikuttaa silmin nähden liikuttuneelta. Kiitän häntä tarinasta ja eroamme hymyssä suin.
Paluumatkalla törmään jonkunlaiseen sotamuistomerkkiin, jossa pääosassa on taivaalle osoittava luultavasti toisen maailmansodan aikainen kranaatinheitin. Se muistuttaa Kuolan niemimaan tärkeästä strategisesta sotilaallisesta asemasta: Pohjoisen laivaston tukikohta Murmansk ydinsukellusveneineen sijaitsee reilun 200 km:a pohjoiseen ja Kuolaan on sijoitettuna suurin osa Venäjän ydinkärjistä – arviolta noin 400 kappaletta.
Kuolan niemimaa onkin perinteisesti ollut USA:n armeijan vastaiskulistan kärkipäässä – mahdollisen Venäjältä käsin aloitetun ydinasehyökkäyksen jälkeen ensimmäiset Yhdysvaltojen vastaiskuna laukaisemat ydinkärjet suunnattaisiin näille seuduille.
Kranaatinheittimen taustalla näkyvien vuorten jyrkät kurut sijaitsevat vain kivenheiton päässä hotellistamme ja harmittelen, että mukanani ei ole jäärautoja ja hakkua. Kaivoskaupunki on lauantaiaamuna hiljainen – kohtaan kävelyni aikana vain jokusen koiranulkoiluttajan. Hotellin vieressä sijaitsevan talon toisen kerroksen ikkunasta pauhaa kuitenkin tekno: bileet eivät ole vieläkään ohi.
Big Wood – moderni hiihtokeskus betonitalojen yllä
Aamukymmeneen mennessä olemme saaneet porukan kasaan ja noin vartin automatkan jälkeen olemme Kirovskin tunnetuimman hiihtokeskuksen Big Woodiin ala-asemalla. Paikalliset asukkaat ilmestyvät horisontista tasaisena nauhana tyhjälle parkkialueelle, nousten lopulta portaat sukset tai lauta olallaan hiihtokeskukseen.
Ostamme pienestä lipunmyyntikojusta, venäläisittäin kalliit, mutta suomalaisesta vinkkelistä halvat, noin parikymmentä euroa maksavat päiväliput ja luisuttelemme hissijonoon.
Hissitolpan vaijerissa roikkuu peräkkäin sveitsiläisiä huippumoderneja kuomullisia , Porchen penkeillä varustettuja tuoleja ja gondolikoppeja. Big Woodin hiihtokeskus ja sen infrastruktuuri vaikuttavat modernilta ja keskukseen onkin tehty viime vuosina miljoonaluokan investointeja.
Testaamme muutaman laskun verran pohjoispuolisia eturinteitä, joille kertyy pituutta noin 1000-2000 metriä ja korkeuseroa hieman vajaa 500 metriä. Loppua kohti jyrkkenevät rinteet ovat hyvässä kunnossa ja soveltuvat hyvin vauhdikkaaseen carving-laskuun.
Muutaman laskun jälkeen käännämme sukset yläasemalta laskijan oikealle sijaitsevalle hiihtoalueelle, josta löytyy rinteiden välistä useita luonnon muovaamia u-kaaren muotoisia kuruja. Kovan lumen päälle satanut lumi pöllyää, kun ryhmämme käy tekemässä käännöksiä kurujen reunoilla, singahtaen sitten takaisin alas kurun pohjalle.
Seuraavaksi otamme suunnan 850 metrissä sijaitsevalta pohjoisrinteiden yläasemalta kohti etelärinteitä ja laskemme alapuolella hieman Ylläksen Varkaankurua muistuttavan kurun pohjalle, jota pitkin rinne numero 33 kulkee eteläpuolen ala-asemalle. Vaikka yläasema (1047 m) sijaitseekin pohjoisrinteiden vastaavaa korkeammalla, ovat näkymät täällä vähemmän jylhät.
Big Woodin eteläpuoli tuokin pyöreine puuttomine tuntureineen mieleen kotimaan Pallaksen ja Ylläksen. Huipulle noustaan kahden eri kapulahissin avulla, joista jälkimmäinen on nappihissi. Meno on kohtalaisen verkkaista ja tuntuu varmasti kovassa tuulessa ja pakkasessa vielä pidemmältä.
Huipulta avautuvat laskut ovat melko loivia, mutta varsinkin rinne 33:n molemmilla puolilla on niin paljon luonnon muovaamia kaaria ja hyppyreitä, että kunnon lumisateen jälkeen kuru tarjonnee oivan pelikentän leikkisään laskuun ja hyppyihin.
Laskemme nappihissin yläasemalta laskijan oikealle puolelle viistolaskua noin pari sataa metriä, jonka jälkeen allemme avautuu suora linja kurun pohjalle. Selkämme taakse jää massiivisen kokoisella lumilipalla varustettu jyrkkä ränni, jota pitkin voisi laskea tunturin toisella puolelle. Vallitsevista tuuliolosuhteista johtuen vyöryriski olisi liian suuri, joten käännämme sukset ja laudat alamäkeen ja losotamme kovaa vauhtia pitkin arktista tuulen pieksemää lumikenttää.
Kukin valitsee vaistonvaraisesti oman laskulinjansa rinteen molemmin puolin, mutta parin minuutin kuluttua olemme kaikki kerääntyneet kurun pohjalle kuin jättiläismäisen suppilon kerääminä. Nousemme kurun etelänpuoleista harjannetta pitkin tuolihissillä takaisin kohti Big Woodin pohjoisrinteitä auringon paisteesta nauttien.
Kun muut ovat tauolla, siirrymme Rouvilan kanssa pohjoispuolen hiihtoalueen ulkopuolelle, lähemmäs alhaalla laaksossa sijaitsevaa järveä. Saavumme rotkomaisen kurun reunalle, josta joudumme kiipeämään hieman ylämäkeen päästäksemme sen sisään. Leppoisan alun jälkeen rinne jyrkkenee äkillisesti ja teemme varovaisia käännöksiä, sillä emme tiedä mitä alapuolella odottaa.
Kun lopulta uskaltaudumme laskemaan suppilomaisen jyrkänteen läpi, pääsemme pienen pudotuksen jälkeen jatkamaan laskua kapeassa, korkeiden kallioiden reunustamassa rännissä. Kuru on kuin kaukoputki ja sen toisessa päässä avautuu näkymä Kirovskin neuvostohenkiseen kaupunkiin, sen taustalla kohoaviin jylhiin vuoriin ja viereiseen lumipeitteiseen järveen. Maisema on mykistävä ja eroaa täysin mistään, mitä olen aiemmilla laskumatkoillani kokenut.
Laskun jälkeen kävelemme Rouvilan kanssa hymyssä suin sukset olalla tien viereistä korkeaa lumipenkkaa seuraten takaisin keskukseen hyvin ansaitulle lounaalle.
https://vimeo.com/manage/videos/357193021
https://vimeo.com/manage/videos/357193021
https://vimeo.com/manage/videos/357193021
Juttusarjan 3. osa luettavissa täältä:
Back to the USSR – osa 3: Kukisvumchorr – vapaalaskua avolouhoksen yllä
