Laskettelu Matkat

Back in the U.S.S.R. – osa 1: Jäämerentietä Kuolan Niemimaalle

Tunnelma autossamme jännittyy maastopukuisen rajavartijan lähestyessä.  Edellä olevaan autoon pakatun, kuuden hengen australialaisista lumilautailijoista koostuvan Mint Tours -matkatoimiston asiakasryhmän “pinkka” ei varmasti ole luotisuora, sillä he ovat juuri saapuneet viikon kestävältä Pohjoismaiden automatkakierrokselta ja melkeinpä suoraan Levin afterski-bileistä.

Teksti: Jaakko Järvensivu, Kuvat: Jaakko Järvensivu (ellei toisin mainittu)

 

Kakkosautossa on astetta “särmempiä” matkalaisia – jaan takapenkin kahden suomalaisen, 43-vuotiaan Virossa asuvan lentäjän, Sami Simosen ja Singaporessa “top secret” teknologiatuotteen markkinoille lanseerausta valmistelevan Tonin kanssa. Edessäni pelkääjän penkillä istuu Elämysmatkojen opas Vesa Rouvila, joka entisenä ilmavoimien lentäjänä ei rajatarkastuksista pahemmin hätkähdä.

 

Passit esiin ja naama peruslukemille. Kuva: Jaakko Järvensivu

 

Aiempien Venäjän matkakokemuksieni perusteella odotin rajamuodollisuuksista haastavia, mutta rutinoituneiden venäläisten kuljettajiemme ja paikallisoppaamme, Rovaniemellä asuvan Alexie Dianovin ansiosta jätämme Sallan raja-aseman nopeasti taaksemme.

Rajan ylityksen jälkeen päätämme pitää läheisellä huoltoasemalla lounastauon. Maan vaihtumisen huomaa paitsi suklaa- ja keksihyllyjen tuntemattomista tavaramerkeistä ja kyriilillisista kirjaimista, myös aseman liepeillä maleksivista luimistelevista kulkukoirista.

 

Tankki täyteen. Kuva: Jaakko Järvensivu

 

Paikallinen keski-ikäinen mies tankkaa peräkärryllä varustettua Lada Nivaansa samaan aikaan kun siemailen ulkona ruuan päätteeksi automaatti-capuccinoa ja tutustun australialaisiin matkaseuralaisiini.

28-vuotias Michael Laurie on kookas kaveri, joka rennoissa vaatteissaan pitkine hiuksineen vastaa pohjoismaalaisen mielikuvaa australialaisista. Kotipuolessa dieselmekaanikon hommia paiskiva mies on tyttöystävänsä, alati hymyilevän Laurenin kanssa Euroopan matkalla, jonka lopullisena tarkoituksena on väliaikainen muutto Lontooseen.

Laurien vastaukseen Venäjän laskumatkan perimmäisestä tarkoituksesta kiteytyy varmasti  matkaseurueemme ajatukset laajemminkin: “MinuIla oli (Venäjästä) paljon stereotypioita ja halusin nähdä itse pitävätkö ne paikkansa”.

Olen itse matkustanut aiemmin maan läpi junalla, mutta Venäjän arktinen luoteisosa on minullekin kartoittamatonta aluetta, ja siihen liittämissäni mielikuvissa yhdistyvät niin 80-luvun uutisoinnit alueen happosateista, Markku Lehmuskallion elokuvat nenetseistä, ydinsukellusveneet kuin mystiset vuoretkin.

 

 

Jäämerentietä kohti Murmanskia

 

Jatkaessamme matkaa näemme pian sotien jälkeen rajan toiselle puolelle jääneen vanhan Sallatunturin komean siluetin. Ennen sotia yli 600 metriä korkeaa Sallatunturia pidettiin yhtenä Suomen parhaista laskettelurinteistä ja siellä järjestettiinkin maamme ensimmäiset pujottelu- ja syöksylaskun mestaruuskilpailut vuonna 1937.

Alue kuului Suomelle laajemminkin vuosien 1920-1940 välisenä aikana, jolloin Petsamon kunta ulottui pohjois-eteläakselilla suunnilleen Inarin järveltä Korvatunturille ja siitä koilliseen aina Jäämerelle asti, noin 200 km pitkänä ja yhteensä yli 10 000 m2:a käsittävänä alueena. Alue oli Suomelle tärkeä paitsi rikkaan nikkelikaivoksen takia, myös Jäämerellä sijaitsevan syväsataman ansiosta, joka avasi valtameriyhteydet maailmalle.

Kun Petsamo liitettiin Suomeen 1920 alue oli vielä melkein koskematonta erämaata. Satamaa ja kaivosta varten tarvittiin kuitenkin väylä, jota pitkin tavaraa voitiin kuljettaa muualle Suomeen. Noin 530 km:ä pitkän, Rovaniemeltä Liinahamarin satamaan ulottuvan Jäämerentien raivaus kesti vuosia ja saatiin valmiiksi vasta vuonna 1931. Trafiikkia tiellä riitti – varsinkin välirauhan aikana 1940-41 Liinahamarin sataman oli Suomelle elintärkeä, sillä sen kautta hoidettiin käytännössä koko Suomen vienti Keski-Euroopan sotatilan takia.

Kapea ja mutkainen tie oli haastava ajettava varsinkin kelirikkojen aikaan, ja talvisin sitä oli vaikea pitää ylipäätään auki.  Jatkuva edestakainen liikenne huonokuntoisella tiellä johti lukuisiin onnettomuuksiin ja vuoden 1940 loppuun mennessä tiellä olikin kuollut jo yli 50 ihmistä.

 

Toni ja Sami, sekä Hiipinätunturien vaikuttava siluetti. Kuva: Jaakko Järvensivu

 

 

Tie on nyt huomattavasti paremmassa kunnossa ja kyyti vaikuttaa muutenkin turvalliselta. Kotvan kuluttua auton tuulilasiin ilmestyvät vielä Sallatunturiakin korkeammat huiput – ne kuuluvat Kuolan Niemimaalla sijaitsevien Hiipinätuntureiden, noin 1300 m2 laajuiseen tunturimassiiviin. Näky on komea ja samalla hämmentävä, sillä siinä yhdistyvät Suomen Lapista tutut maisemat jylhempiin vuoriin kuin mitä kotimaassa on tottunut näkemään.

 

 

Ydinvoimaloiden ja kaivosten niemimaa

 

Kantalahden kohdalla ohitamme pienen lahden suun suuresta Vienanmerestä, josta tulevat mieleen Solovetskin luostarisaari ja laulavat valkovalaat. Käännymme Kantalahdesta pohjoiseen ja ihmettelemme matkan varrella Poljarnye Zorissa aivan tien vieressä täysin sulaa järveä. Ilmiö johtunee paikkakunnalla sijaitsevan Kuolan ydinvoimalan lauhdevesien tuomasta lämmöstä.

 

Kantalahtea ympäröivät komeat metsät ja tunturimaisemat. Kuva: Alex Stemmer / Shutterstock.

 

Hiljattain uutisoitiin, että ydinvoimalan kahden vanhimman, 70-luvulta peräisin olevan reaktorin uusimisesta oli järjestetty tarjouskilpailu, jolla tavoiteltiin alun  perin jo 1990-luvulla täyteen tullutta käyttöiän jatkoa 60-vuodella.

Aiheesta haastateltu norjalainen ydinfyysikko oli aiemmin huolissaan hankkeesta, sillä hänen mukaansa kyseiset reaktorit kuuluvat maailman vaarallisimpiin. Vaaralliseksi reaktorit tekee niiden rakenne: samoin kuin Tsernobylin voimalassa, myöskään Kuolan ydinvoimalan vanhoissa reaktoreissa ei ole suojakuorta, eli mahdollisen onnettomuuden päästöt leviäisivät  ilmaan välittömästi.

Norjan ilmatieteen laitos on arvioinut päästöjen olevan Norjassa noin 1-2 tunnin kuluttua onnettomuudesta – voi siis vain arvailla miten nopeasti ne ylittäisivät vain sadan kilometrin päässä sijaitsevan Suomen rajan.

Seuraamme vielä tovin päätietä, jolla maisemaa pilkkovat kauniit havumetsäpeitteiset vaarat ja lumiset järvet, ennen kuin käännymme itään, kohti kaivoskaupunki Apatiittia. Saatuamme näköyhteyden vuonna 1935 perustettuun kaupunkiin, on sitä vaikea lakata hämmästelemästä: noin 60 000:n asukkaan kaupungin karu neuvosto-funktionaalinen betoniarkkitehtuuri  muodostaa dramaattisen kontrastin ympäröivälle tunturiylänköluonnolle.

 

Apatiitin betonikerrostaloja – taustalla Hiipinätunturit. Kuva: A. Mikhail / Shutterstock.

 

Vuonna 1929 Kirovskissa auenneiden apatiittikaivosten fosfaattipitoisen kiviaineksen rikastus jatkuu edelleen PhosAgron rikastuslaitoksessa, jonka ohitamme kaupungin pohjoispuolella. Laitoksen julkisivu vaikuttaa massiivisen kokoiselta jopa sen taustalla kohoavaa jylhää tunturia vasten. Absurdi tehdasmiljöö vaikuttaisi sopivalta paikalta James Bond -elokuvan loppukohtaukseen räjähdyksineen.

Kaupungin suurin työllistäjä on myös maailman suurin fosfaattipitoisen kiven tuottaja ja vuonna 2018 sen tuotanto oli huikeat 9,5 miljoonaa tonnia. Kysyntää on, sillä lannotteissa käytetyn fosfaattipitoisen kiviaineksen kysynnän käyrä osoittaa ylöspäin maapallon väestönkasvun ja sitä ruokkivan ruuantuotannon  tarpeiden johdosta.

 

Kuin suoraan James Bond-elokuvasta – Apatiitin fosfaattikaivos. Kuva: Oleg Semenkevich / Shutterstock.

 

Paikallisoppaamme Alexie Dianov on kotoisin Apatiitista noin 65 km:n päässä luoteeseen sijaitsevasta Montsegorskin kaupungista, jossa on nykyään noin 50 000 asukasta. Nimestään huolimatta (Montse tarkoittaa kaunista saameksi) myös Dianovin kotikaupunki on perustettu kaivosteollisuuden, tarkemmin sanoen nikkelikuparisulattamon ympärille.

Nyttemmin myös jääkiekkoseura Jokerien omistuksestaan tunnetun Norilsk-Nickelin Montsegorskin sulattamo on ollut yksi Kuolan niemimaan ja koko Venäjän pahimpia saastuttajia: vuonna 1996 julkaistun väitöskirjan mukaan yksikään tutkituista, 30 km:n säteellä sulattamosta sijainneista näytepuista, ei ollut muodostanut vuosilustoja vuoden 1987 jälkeen.

Sulattamosta ja saasteista huolimatta Motsegorskissa on myös alppihiihtoseura, johon Dianovokin nuoruudessaan kuului. Hänen mukaansa seuran nuoret olivat alueen jyrkkien mäkien ansiosta taitavia laskijoita, mutta rajallisen budjettinsa johdosta Moskovan ja Pietarin seurat suhtautuivat kilpailuissa sen jäseniin kuin kiertäviin mustalaisiin.

Montsegorskin alppihiihtoseuran junioreiden kotirinteet saattavat tulevaisuudessa olla puhtaampia, sillä hiljattain on uutisoitu Norilsk Nickelin aikomuksista sulkea Montsegorskin sulattamo. Kaupunkia on vuosikymmeniä pidetty yhtenä Venäjän saastuneimmista ja Barents Observer -lehden mukaan sulattamon sulkeminen puolittaisikin Norilsk Nickelin päästöt Kuolan alueella.

 

Montsegorskin alppihiihtoseuran kasvatti Alexie Dianov tuntee Kuolan tunturit. Kuva: Jaakko Järvensivu

 

Hotel Severnaja – vodkaa komisario Kirov

 

Noin neljän tunnin matkan jälkeen saavumme lopulta alueen hallinnolliseen keskukseen Kirovskiin. Nousemme autoista keskellä kaupunkia sijaitsevan aukion laidalla ja kävelemme katetut rappuset ylös hotelli Severnajaan, jonka kirkkaan vihreä väri ja uusklassinen arkkitehtuuri tuovat mieleen Pietarin.

 

 

Rouvila, Donaldson, Laurie ja Dianov purkamassa kuormaa. Kuva: Jaakko Järvensivu

 

Hotellista löytyy kansainväliseen tapaan myös aulabaari ja -ravintola, jonne huoneet vastaan otettuamme kokoonnumme. Tunnelma on rento ja juttelen baaritiskillä hetken Mint Tours matkatoimiston omistajan, australialaisen Jared Dowsonin, 43, kanssa laskumatkojen kulttuuriannista.

Dowson kertoo oluttuopin ääressä edellisestä, Iraniin suuntautuneesta laskumatkastaan, johon paikallinen kulttuuri toi Jaredin mukaan oman erityispiirteensä: ”ihmettelin aamuisin, miten voikin olla näin virkeä olo”. Levännyt olo johtui persialaisen nykykulttuurin sanelemasta tiukasta after ski-juomakiellosta. Nyökkäilen ja vastaan, että tässä iässä on muutenkin jo hyvä jättää after ski vähemmälle, jos haluaa, että laskujalat ovat iskussa aamullla. Samalla aavistelen, että Venäjällä ja Kirovskissa ei afterskin suhteen suurempia rajoituksia tule olemaan.

Aavisteluni käyvät toteen, kun siirryn suomalaisten matkakumppanieni sekä Dianovin kanssa viereiseen ruokapöytään. Otan alkuruuaksi Dianovin suosituksesta turskanmaksasalaatin, jonka rasva kuulemma muodostaa vatsalaukkuun vodkalta suojaavan kalvon. Sen jälkeen pöytäämme saapuukin jo ensimmäinen vodkapullo.

 

Miten sanotaan venäjäksi: pullo vodkaa ja viisi lasia, kiitos?

 

 

Ennen jälkiruokaa pöytään on jo tilattu pullo numero kaksi, eikä tilannetta varsinaisesti helpota iloisella tuulella oleva australialainen delegaatio, joka tarjoilee meille ylijäämiä omista vodkapulloistaan. Tunnelma muuttuukin pian hilpeästä sekavaksi ja hyvin levänneet laskujalat mielessäni onnistun jotenkin livahtamaan huoneeseeni ennen toisen pullon loppumista.

 

Osa 2. luettavissa klikkaamalla alla olevaa linkkiä: 

 

Back to the U.S.S.R. – osa 2: Kirovsk ja Big Wood

 

 

Feel free to leave a comment or question.